Niin... tämän blogin alku saa ikävän käänteen.
Olen kasvanut eläinten kanssa ja aina vannonut sen, että eläimet, jotka ovat minun tai minkä kanssa olen tekemisissä, että heillä olisi hyvä ja turvallinen olo. Nipistän omista menoistani ja syön vaikka vanhoja hanskoja, jotta eläimet voivat hyvin.
Kaiken kurjuuden ja pahan olon keskellä pidin tämän lupauksen mielessäni.
A:n tulevaisuus ei koskaan näyttänyt kovinkaan lupaavalta.. Hänen siipensä olivat saaneet kovia kolhuja "kasvattajan" luona. Niitä yritin kaikin keinoin korjata, paikata ja kasvattaa. Annoin mahdollisuuksia toisensa perään muiden pudistellessa päätään vieressäni. Päivästä toiseen pohdein elämää A:n kannalta. Yritin miettiä miten teen koirasta onnellisen ja miten poistan sen pelot ja ennakkoluulot. Rakastin, kasvatin, korjasin, halusin... itkin... nauroin... yritin. Kaikkeni antaneena, kun viimeisen kerran A iski hampaansa käteeni, totesin, että omat voimani eivät enää riitä. Pelkäsin. Koira pelkäsi.
Näin teimme mieheni kanssa raskaimman päätöksen, mitä olemme joutuneet koskaan tekemään.
Koira sylissäni istahdin eläinlääkärin penkille. Pieni pistos, ja A vaipui uneen. Silittelin A:n päätä, itkin, pyysin anteeksi moneen kertaan. Katselin rauhallisesti nukkuvaa koiraa ja totesin, etten ole koskaan nähnyt sitä noin tyynenä ja rauhallisena.
Tunnen olevani hirviö ja murhaaja. Minulla oli pienen olennon elämänlangat käsissäni ja minä katkaisin ne. Paha ja raskas olo kalvaa, mutta toisaalta tiedän, että täytin lupaukseni myös A:n kohdalla ja annoin hänelle uudet ehjät siivet, joilla hän voi lentää taivaan porteille vahtimaan. Enää ei tarvitse pelätä. Ei enää ikinä.
Kiitos tuolle pienelle olennolle jokaisesta päivästä ja hetkestä.
Rakastan aina, ikinä en unohda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti