Mistä juuri tämä blogi tarinoi?
Tämä blogi kertoilee 23 -vuotiaan doninhevostamman sekä 4,5 kuukauden ikäisen lapinporokoira uroksen ja minun elämästäni ja tempauksista. Mukaan mahtuu vielä mies sekä ystävät. Tarkoitukseni on lähinnä varastoida itselleni päivien ja tapahtumien kulkua, jotta voin muutaman talven kuluttua lämpimän peiton alla naureskellen muistella koettuja tapahtumia ja mahdollisesti oppia jotain. Olen kuitenkin tyytyväinen mikäli blogille löytyy lukijoita, joille tarinoinnistani voisi olla jopa hyötyä :)
Tämä päivä alkoi mukavasti vatsansa sekoittaneen koiran kanssa aamulenkillä. Lenkki oli siis mukava, ei se että koiralla oli vatsa syystä tai toisesta sekaisin. Lunta oli tullut yön aikana ja lumisade jatkui aina myöhälle iltapäivään asti. Pentu monien muiden tapaan rakastaa lunta ja sen ilakointia on hauska katsella. Tosin, kaiken riehumisen keskellä A ei aina tajua, että välillä yrittää kiskoa omistajaltaan käsivarsia irti. Noh, oppia ikä kaikki. Vetämiseen olemme puuttuneet ja nätisti hihnan päässä kulkemista opetellaan joka armas ulkoilu kerta. Ja kyllä kait jotain on opittukin? :) Kotia päästiin yhtenä kappaleena kumpainenkin.
Lumisade jatkui ja päätin lähteä katsomaan miten vanhukseni tallilla jakselee. Niin, yhteiseloa on tämän G -tamman kanssa kertynyt reilut 8 vuotta. Ensimmäiset 4 vuotta hoidin Geetä ja sitten sain hänet omiin nimiini. Entinen omistaja teetti Geellä varsan ja lupasi sitten, että kun varsasta tulee sen ikäinen, että sillä voi alkaa ratsastamaan ja treenailemaan enemmän niin saan vanhuksen itselleni eläkepäiviä viettelemään. Näimpä siinä kävi ja niin täyttyi nuoren hevostytön suurin unelma. Oma hevonen! Eläkkeellä tamma ei ole kyllä ollut vielä päivääkään.
Tallimme on mukavan pieni, 5 hevosen rauhallinen kotipaikka. Saavuin pihaan ja yllätin Geen päiväheinien äärestä. Mukavaa kuitenkin, että tamma sipsutti portille minun sitä huutaessani vaikka heinää olikin vielä jäljellä. Elämän pieniäsuuria iloja. Tamma karsinaan ja kuorein lumisen loimen kuivumaan. Varusteet päälle ja lumisateeseen.
Suuntasin läheiselle pellolle hetkeksi vain todetakseni turhautuneena, että lumipaakut juuttuivat järjettömän kokoisina kavioihin ja tamma oli taas yhtä kankea kuin rauta. Niin, olettekos te yrittäneet taivuttaa rautakankea? Tuli sekin sitten taas koettua, yhtä turhaa oli meidän meno tänään. Kieltämättä, olen kyllä hieman luistanut tässä loppusyksyn ja alkutalven aikana tuosta kouluvääntämisestä. Ei siis ehkä ihme, että tamma on kankea. Ja onhan hänellä jo ikääkin, vaikkei se muuten kyllä missään näy. Jos vanhus saisi valita askellajin, se olisi ehdotomasti laukka. Ja täysillä tietenkin kiitos. Niin, että ei meillä ole vielä aihetta siirtyä eläkkeelle, katsellaan myöhemmin.
Ratsastusretkeni kesti hurjat 40 minuuttia. Täysin turha reissu, mutta tulipa tehtyä. Ja kyllä, vieläkö kehtaan ihmetellä, jos tamma on kankea, kun ei tämänkään reissun aikana tullut mitään järkevää tehtyä? Noh, ylihuomenna sitten, lupaan.
Pakko se on tässä vaiheessa myöntää, että hieman vielä ontuu tämä minun kirjoittamiseni. Ehkä se tästä alkaa luistamaan, kun saadaan rapsuteltua ruosteet koneesta ajan kanssa. En ole kirjoittelua harrastanut sitten yläasteelta päästyäni...
Kello käy ja koira vinkuu... Ilmoitteleepi hän ruoka-ajastaan. Nyt loppu tavaaminen. Yritetään myöhemmin uudelleen.
Unia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti