Pelko.

Niin, tässä on nyt tuon A:an tulon jälkeen alkanut miettiä kaikenlaista. A ei saanut elämälleen parasta alkua, todellakaan. Ajoimme 250km hakemaan unelmaamme mieheni kanssa ja mitä saimmekaan. Pienen, aran, likaisen  ja kuitenkin niin hellyyttävän ongelman syliimme. Niin.... kuten arvata saattaa, A tuli meille pentutehtailijalta. Kyllähän siellä paikan päällä jo tyhmempikin tajusi, ettei "kasvattajalla" ollut ihan puhtaat jauhot pussissa. A haettiin eteemme jonkinlaisesta vajasta. Pieni eläin tarkkaili pihalla silmät suurina ympäristöä ja puikkelehti kymmenien koirien jalkojen välistä "kasvattajaa" pakoon. Nopealla liikkeellä "kasvattaja" nappasi pennun syliinsä ja minä kauhusta kankeana otin vastaan mitä sain.. Huoh, jos nyt voisin kelata aikaa taaksepäin, ei A olisi meillä. Niin ikävää kuin se ehkä onkin sanoa. Toisin kuitenkin on. Ajettuamme sen 250km unelmamme luokse ja kohdatessamme pelkkää sontaa, tilanne oli jotenkin niin shokeeraava, ettei siinä enää kyennyt sanomaan "Kiitos ja hei, emme ota pentua!". Pentu kainaloon, paperit nopeasti kuntoon, raha vaihtaa surkeasti omistajaa ja autostamme ei näy edes perävaloja, kun kaasutamme pois painajaisen keskeltä.

Tästä kaikki siis lähti....

 Hymy hyytyi heti seuraavan kuukauden aikana. A pelkäsi kaikkea. Kerrostalon käytävän ääniä (mikä sinäänsä on luonnollista, mutta vieläkin, lähes 3kuukauden jälkeen, se kavahtaa niitä), meitä, muita ihmisiä, talutushihnaa, autoja, pyöräilijöitä, puskia, lintuja, televisiota, ensimmäisiä lelujaan (todellakin, kaveri juoksi sängyn alle minun tarjotessa sille narusta tehtyä vetolelua)... tämä lista on loputon. Ulos A ei pääse, vaan joutuu. Omasta mielestään ainakin. Ensimmäiset 2 kuukautta, jouduimme hakemaan A:n aina sängyn alta ulos. Nykyään se sentään leikkii ja touhuilee asunnossa vapaammin ja rennommin, mutta huomatessaan talutushihnan, se juoksee pakoon. Eikä ulkona ole edes tapahtunut mitään pahaa, kaikki siellä olevat asiat, jotka ovat niin luonnollisia meille, on tuolle pienelle elämänalulle maailman pelottavampia.

Hyvin nopeasti tajusimme, ettei tämä olekaan ihan helppo homma, vaan haimme koirakouluttajalta apua. Saimme kasan hyviä vinkkejä ja ajattelemisen aihetta. Hyvin nopeasti kävi selväksi, ettei A ollut sitä mitä haimme. Etenkään hän ei täyttänyt minun toiveitani. Luulin saavani reippaan ulkoilukaverin, jota voi iltaisin paijata ja sen kanssa leikkiä. Haaveenani oli saada kaveri tallille, ratsastuslenkeille ja kaikkeen touhuun mukaan. A ei todellakaan sovellu pelkoineen näihin raameihin. Noh, ei hätää. Eläinrakkaina ihmisinä halusimme antaa A:alle mahdollisuuden lunastaa paikkansa maailmassa. Kaveri saisi ihan yhtä rakastavan kodin meiltä, vaikkei täyttänytkään toiveitani. Ei ole pennun vika, että se on tuollainen. "Kasvattaja" oli vain paskonut tämän pienen elämänalun ensimmäiset 8 viikkoa (eikä ole edes tietoa, oliko A oikeasti luovutusikäinen meidän sitä hakiessa) ja me yritimme täysillä korjata niitä kaikin keinoin ja voimin.

Pahimpana asiana, joka pelon mukana A:alla on... on pureminen. Joutuessaan täydellisen pelon valtaan, se käyttää hyökkäystä puolustuksenaan ja käy hampaillaan kiinni. Ja kun tuo pieni kaveri pelkää kaikkea, se saattaa mennä sekaisin ihan arkipäivän asioista. Asiat ovat yleensä sellaisia, ettei tavallisella maalaisjärjellä varustettu ihminen (vaikka kuinka onkin eläinten kanssa pienen ikänsä touhunnut ja kasvanut) osaa edes kuvitella, että paniikki iskee. Elämä ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista, ei hänellä sen enempää kuin meilläkään. Tässä pienessä purkauksessanikin on vain murto-osa arjestamme ja siitä, millaista on A:n kanssa ollut.

Kuten sanoin, eläinrakkaana ja elämänsä eläimille omistaneena ihmisenä, on kamala katsoa tuon pienen olennon pelkoa. Jalkojen tärinä, unettomuus (A on meille tulon jälkeen nukkunut häviävän vähän muihin tuntemiini/näkemiini koiranpentuihin verrattuna, kiitos siitäkin tuon stressaamisen), hyökkäävä asenne, arkiasioiden hankaluus..

Voiko A olla onnellinen?

Pakko loppuun vielä lisätä, että kaiken kamaluuden ja hankaluuksien väliin mahtuu kyllä hyviäkin asioita. Ettei lukijaparka nyt luule, ettei A ole tuonut mitään hyvää. A on oppinut paljon asioita ja temppuja. Oppinut rentoutumaan sisällä ja ulkonakin jotkut tilanteet ovat helpottuneet. Suurin osa hänen päivästään kuitenkin kuluu stressaamiseen ja pelkäämiseen, teimme sitten mitä tahansa.

Nyt on hyvä aika pysähtyä ja miettiä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mikä on koiralle parasta? Entä meille? Meidän tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu kuitenkin lapsi, ehkä useampikin kuin yksi. Pystynkö elämään A:n ja lasten kanssa ilman, että pelkään lasten turvallisuuden puolesta jatkuvasti. Näitä asioita jään pohtimaan ja toivottavasti joku järkevä ratkaisu löytyy. Näin tämä elämä ei kuitenkaan voi jatkua.