Lunta lunta ja lisää lunta...

Jo vain... taas on vierähtänyt aivan liian monta päivää niin, etten ole uhrannut edes ajatustakaan blogilleni. Noh, eipä tässä kovinkaan paljoa ole ehtinyt tapahtua. En oikeastaan edes tiedä mihin tämä aika on oikein mennyt.

Mutta sen tiedän, että lunta tulee. Oli aika suoritus puskea jäätynyttä fillaria töistä kotiin. Ei päässyt vilu yllättämään. Lumi on kovinkin kivaa, ja antaa mahtavan mahdollisuuden hevosille jumpata hangessa, mutta kiitos, rajansa kaikella. Kun lunta on jo korviin asti, luulisi riittävän.

G-täti viettelee joululomaa ja koheltaa tallinomistajan ei-niin-kovin-riemuksi ja askartelee itseään lähes päivittäin ulos aitauksestaan, milloin mistäkin kulmasta ja milloin mitäkin rikkoen. Alkaa olla aika tuskastuttavaa myös minulle, kun huomaa, että puhelin soi ja soittaja on tallinomistaja. Huoh, vein nyt mammalle jumppapallon, jos hän vaivautuisi purkamaan energiaansa siihen, eikä aitojen hajottamiseen. Kai se vanha höpsö keksii potkia palloa niin, että seuraavaksi siellä on talon ikkunat rikki. En edes ihmettelisi, jos tämä tapahtuisi.
Huomenna onkin ohjelmassa mennä Agrimarketin myyjiä ahdistelemaan ja hakemaan joku norsupaimen, niin että kun tamma kerran työntää nokkansa siihen, saa se sellaisen atomitällin, ettei hetkeen ajatus kulje. Kamalaako? No ei välttämättä, kun tämä pirullinen fossiili askartelee itsensä noin viitisen kertaa viikossa itsensä aitojen väärälle puolelle.
Liikunnan ja tekemisen puutettahan G:llä on, mutta kuka hullu haluaa palella yli 20 asteen pakkasessa kävelemässä? Ei ketään. Eikä se ole enää edes terveellistä. Kyllä aina kun ilmat sallivat, niin toppaan itseni ja kiipeän tamman selkään urheilemaan. Viimeksi mentiin ojien kautta, kun kävi mummo heti pihassa jo ylikierroksilla. Monia voisi naurattaa moinen vanhuksen kohellus, vaan ei minua. No ehkä hiukan.

L kasvaa ja antaa iloa joka minuutilla, jonka viettää hereillä. Nyt ymmärrän, miksi on kivaa kun on koira. L tulee häntä heiluen ovelle vastaa ja ei meinaa pysyä karvoissaan kun on niin innoissaan. Pihalle on kiva mennä ja leikkiminen on maailman parasta, heti ruoan jälkeen tietty! Naapurit ja ystävät ovat vähintäänkin myytyjä kun näkevät L:n. Kukapa voisi vastustaa tätä lelukoiran näköistä suloista otusta? Ei edes raavas mies : )
Tuossa se nytkin ihmettelee sylissä maailman menoa. Niin suloinen.

Noh, tälläistä tällä erää. Nyt haukun kanssa ulos lumisateeseen ja sitten katselemaan NukkuMattia.

Rauhallista Vuoden Vaihdetta kaikille!

viheltäen..

Aaargghh... tiettekös... kuinka hyvinkin todella ärsyttävää on mennä nukkumaan, kun nenässä joku pieni mies pihaltelee pillillään. Ja osaa vain yhden soinnun.. "wfhiip" "wfhiip" "wfhiip". Tasainen ujellus käy hengityksen tahtiin.
Onneksi se on vain hetkellistä. Huvittavaa kylläkin.

Eilen kävi jokseenkin hassusti. Olimme juuri lähdössä ulos tarpeita tekemään. Otin L:n syliini ja laskin eteisessä alas, jotta saan takin päälleni. Kaveri tassutteli juuri postiluukusta tipahtaneen, täysin koskemattoman Hesarin päälle ja helpotti oloaan siihen.. Noh, vahinkoja sattuu.

Sisällytin eilen L:n päiväohjelmaan kynsien leikkuun. Se olikin sitten kolmas kerta, kun leikkasimme kynnet ja nyt hän keksi rimpuilun. Se ei ollut mukavaa. Pieni lankakerän kokoinen karvatassu räpiköi sylissä ja yrität pitää sitä paikoillaan ja samalla etsiä tassukarvojen seasta niitä pieniä valkoisia cocktailtikunpäitä ja antaa herkkuja. Minunkaltaiselleni kömpelönpuoleiselle se ei ollut mikään "näitä lisää!" -kokemus. Loppu hyvin kaikki hyvin, kynnet lyhenivät, verta ei tullut ja L sai herkkunsa. Olin tyytyväinen häneen ja vähän myös itseeni.

Noniin, jospa sitten etsisi itselleen jotain lämmintä kaapin perältä ja lähtisi ahdistumaan kaupoille.
Hyvää päivänjatkoa Teille!

Elämä jatkuu.

Jo vain.. viimeisestä kerrasta lienee nyt jo viikko aikaa. Arki alkaa palailemaan uomilleen ja pikku hiljaa muistan taas miten hymyillään. A:n elämää en enää pohdi kovinkaan paljoa. Missään nimessä siis häntä en unohda, mutta liika miettiminen ja asiassa märehtiminen sulkee mahdollisuuden jatkaa elämää, normaalia sellaista.

Kävimme muutama päivä sitten katsomassa ystävälleni pientä koiranpentua. Niin... arvatkaapa miten siinä sitten kävi. Yhden karvapallon sijasta auton takapenkillä minun ja ystäväni välissä oli tietenkin kaksi karvapalloa, josta toinen oli tulossa meille. Mieheni joutui ajopuuhiin, joten saimme rauhassa sydän sykkyrällä lirkutella uusille tulokkaille koko matkan. Ah, ihan parasta! Erotessamme ystäväni kanssa pihallamme, totesin hänelle hymyillen, että josko nyt tämän pennun kautta ymmärtäisin, miksi ihmiset haluavat koiria.

Ja kyllä näin on ollut. Nyt olemme saaneet viettää muutaman päivän koiranpennun onnellisina omistajina. Arkeen kuuluu sadat pissareissut ja paljon nukkumista. Mukaan mahtuu mieletön määrä naurua ja hymyä.

L, uusi tulokkaamme siis on noin maitopurkin kokoinen, painaa ehkä 700grammaa. Hänessä on Shih tzua sekä tiibetinspanielia. Täydellinen tyttöpentu meille. Enkä tietenkään malta odottaa, että L kasvaa sen verran, että saan hukuttaa hänet ihaniin vaaleanpunaisiin asusteisiin ja blingbling-pantoihin ;) Mieheni ei ole samaa mieltä asiasta, mutta kyllähän nyt pienellä koiralla vaatteita täytyy olla. Raukka parka nytkin ulkoillessaan tärisee heti kylmästä.
Joten..

L:n kasvua odotellessa!

vielä yksi mahdollisuus

Niin... tämän blogin alku saa ikävän käänteen.

Olen kasvanut eläinten kanssa ja aina vannonut sen, että eläimet, jotka ovat minun tai minkä kanssa olen tekemisissä, että heillä olisi hyvä ja turvallinen olo. Nipistän omista menoistani ja syön vaikka vanhoja hanskoja, jotta eläimet voivat hyvin.

Kaiken kurjuuden ja pahan olon keskellä pidin tämän lupauksen mielessäni.

A:n tulevaisuus ei koskaan näyttänyt kovinkaan lupaavalta.. Hänen siipensä olivat saaneet kovia kolhuja "kasvattajan" luona. Niitä yritin kaikin keinoin korjata, paikata ja kasvattaa. Annoin mahdollisuuksia toisensa perään muiden pudistellessa päätään vieressäni. Päivästä toiseen pohdein elämää A:n kannalta. Yritin miettiä miten teen koirasta onnellisen ja miten poistan sen pelot ja ennakkoluulot.  Rakastin, kasvatin, korjasin, halusin... itkin... nauroin... yritin. Kaikkeni antaneena, kun viimeisen kerran A iski hampaansa käteeni, totesin, että omat voimani eivät enää riitä. Pelkäsin. Koira pelkäsi.

Näin teimme mieheni kanssa raskaimman päätöksen, mitä olemme joutuneet koskaan tekemään.

Koira sylissäni istahdin eläinlääkärin penkille. Pieni pistos, ja A vaipui uneen. Silittelin A:n päätä, itkin, pyysin anteeksi moneen kertaan. Katselin rauhallisesti nukkuvaa koiraa ja totesin, etten ole koskaan nähnyt sitä noin tyynenä ja rauhallisena.

Tunnen olevani hirviö ja murhaaja. Minulla oli pienen olennon elämänlangat käsissäni ja minä katkaisin ne. Paha ja raskas olo kalvaa, mutta toisaalta tiedän, että täytin lupaukseni myös A:n kohdalla ja annoin hänelle uudet ehjät siivet, joilla hän voi lentää taivaan porteille vahtimaan. Enää ei tarvitse pelätä. Ei enää ikinä.

Kiitos tuolle pienelle olennolle jokaisesta päivästä ja hetkestä.

Rakastan aina, ikinä en unohda.

Pelko.

Niin, tässä on nyt tuon A:an tulon jälkeen alkanut miettiä kaikenlaista. A ei saanut elämälleen parasta alkua, todellakaan. Ajoimme 250km hakemaan unelmaamme mieheni kanssa ja mitä saimmekaan. Pienen, aran, likaisen  ja kuitenkin niin hellyyttävän ongelman syliimme. Niin.... kuten arvata saattaa, A tuli meille pentutehtailijalta. Kyllähän siellä paikan päällä jo tyhmempikin tajusi, ettei "kasvattajalla" ollut ihan puhtaat jauhot pussissa. A haettiin eteemme jonkinlaisesta vajasta. Pieni eläin tarkkaili pihalla silmät suurina ympäristöä ja puikkelehti kymmenien koirien jalkojen välistä "kasvattajaa" pakoon. Nopealla liikkeellä "kasvattaja" nappasi pennun syliinsä ja minä kauhusta kankeana otin vastaan mitä sain.. Huoh, jos nyt voisin kelata aikaa taaksepäin, ei A olisi meillä. Niin ikävää kuin se ehkä onkin sanoa. Toisin kuitenkin on. Ajettuamme sen 250km unelmamme luokse ja kohdatessamme pelkkää sontaa, tilanne oli jotenkin niin shokeeraava, ettei siinä enää kyennyt sanomaan "Kiitos ja hei, emme ota pentua!". Pentu kainaloon, paperit nopeasti kuntoon, raha vaihtaa surkeasti omistajaa ja autostamme ei näy edes perävaloja, kun kaasutamme pois painajaisen keskeltä.

Tästä kaikki siis lähti....

 Hymy hyytyi heti seuraavan kuukauden aikana. A pelkäsi kaikkea. Kerrostalon käytävän ääniä (mikä sinäänsä on luonnollista, mutta vieläkin, lähes 3kuukauden jälkeen, se kavahtaa niitä), meitä, muita ihmisiä, talutushihnaa, autoja, pyöräilijöitä, puskia, lintuja, televisiota, ensimmäisiä lelujaan (todellakin, kaveri juoksi sängyn alle minun tarjotessa sille narusta tehtyä vetolelua)... tämä lista on loputon. Ulos A ei pääse, vaan joutuu. Omasta mielestään ainakin. Ensimmäiset 2 kuukautta, jouduimme hakemaan A:n aina sängyn alta ulos. Nykyään se sentään leikkii ja touhuilee asunnossa vapaammin ja rennommin, mutta huomatessaan talutushihnan, se juoksee pakoon. Eikä ulkona ole edes tapahtunut mitään pahaa, kaikki siellä olevat asiat, jotka ovat niin luonnollisia meille, on tuolle pienelle elämänalulle maailman pelottavampia.

Hyvin nopeasti tajusimme, ettei tämä olekaan ihan helppo homma, vaan haimme koirakouluttajalta apua. Saimme kasan hyviä vinkkejä ja ajattelemisen aihetta. Hyvin nopeasti kävi selväksi, ettei A ollut sitä mitä haimme. Etenkään hän ei täyttänyt minun toiveitani. Luulin saavani reippaan ulkoilukaverin, jota voi iltaisin paijata ja sen kanssa leikkiä. Haaveenani oli saada kaveri tallille, ratsastuslenkeille ja kaikkeen touhuun mukaan. A ei todellakaan sovellu pelkoineen näihin raameihin. Noh, ei hätää. Eläinrakkaina ihmisinä halusimme antaa A:alle mahdollisuuden lunastaa paikkansa maailmassa. Kaveri saisi ihan yhtä rakastavan kodin meiltä, vaikkei täyttänytkään toiveitani. Ei ole pennun vika, että se on tuollainen. "Kasvattaja" oli vain paskonut tämän pienen elämänalun ensimmäiset 8 viikkoa (eikä ole edes tietoa, oliko A oikeasti luovutusikäinen meidän sitä hakiessa) ja me yritimme täysillä korjata niitä kaikin keinoin ja voimin.

Pahimpana asiana, joka pelon mukana A:alla on... on pureminen. Joutuessaan täydellisen pelon valtaan, se käyttää hyökkäystä puolustuksenaan ja käy hampaillaan kiinni. Ja kun tuo pieni kaveri pelkää kaikkea, se saattaa mennä sekaisin ihan arkipäivän asioista. Asiat ovat yleensä sellaisia, ettei tavallisella maalaisjärjellä varustettu ihminen (vaikka kuinka onkin eläinten kanssa pienen ikänsä touhunnut ja kasvanut) osaa edes kuvitella, että paniikki iskee. Elämä ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista, ei hänellä sen enempää kuin meilläkään. Tässä pienessä purkauksessanikin on vain murto-osa arjestamme ja siitä, millaista on A:n kanssa ollut.

Kuten sanoin, eläinrakkaana ja elämänsä eläimille omistaneena ihmisenä, on kamala katsoa tuon pienen olennon pelkoa. Jalkojen tärinä, unettomuus (A on meille tulon jälkeen nukkunut häviävän vähän muihin tuntemiini/näkemiini koiranpentuihin verrattuna, kiitos siitäkin tuon stressaamisen), hyökkäävä asenne, arkiasioiden hankaluus..

Voiko A olla onnellinen?

Pakko loppuun vielä lisätä, että kaiken kamaluuden ja hankaluuksien väliin mahtuu kyllä hyviäkin asioita. Ettei lukijaparka nyt luule, ettei A ole tuonut mitään hyvää. A on oppinut paljon asioita ja temppuja. Oppinut rentoutumaan sisällä ja ulkonakin jotkut tilanteet ovat helpottuneet. Suurin osa hänen päivästään kuitenkin kuluu stressaamiseen ja pelkäämiseen, teimme sitten mitä tahansa.

Nyt on hyvä aika pysähtyä ja miettiä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mikä on koiralle parasta? Entä meille? Meidän tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu kuitenkin lapsi, ehkä useampikin kuin yksi. Pystynkö elämään A:n ja lasten kanssa ilman, että pelkään lasten turvallisuuden puolesta jatkuvasti. Näitä asioita jään pohtimaan ja toivottavasti joku järkevä ratkaisu löytyy. Näin tämä elämä ei kuitenkaan voi jatkua.

Lunta tulvillaan...

Waaauuuu!

Nyt on oikein kunnon talvimaisema. Ei näy ruohonkorsia lumen alta. 

Rauhallinen ja kaunis maisema toivotti minulle ja A:alle hyvää huomenta klo 8:00, kun tepastelimme silmät sirillään tuiskuavassa lumisateessa kohti takapihaa. Lunta oli nilkkoihin asti, eikä sade näyttänyt heti loppuvan.

Suurimmat hädät taltutettu ja päätin lähteä vielä pienelle lenkille. Eihän ulkona kyennyt olemaan puoltakaan tuntia, kun piponi päällä oli muutaman sentin korkuinen keko puuterilunta ja koirakin oli yltäpäältä lumessa, ei sillä, että se häntä olisi häirinnyt. Näkyvyys erittäin huono. Sisälle suojaan siis. 

Kuppi teetä ja koiralle luu. Näin jatketaan päivää ja odotellaan, mitä se tuo tullessaan.

Kuulemisiin rakkaat.

Märkiä jouhia ja luminen kuono.

Niin, täällä taas kuten hieman lupailin.

Mistä juuri tämä blogi tarinoi? 

Tämä blogi kertoilee 23 -vuotiaan doninhevostamman sekä 4,5 kuukauden ikäisen lapinporokoira uroksen ja minun elämästäni ja tempauksista. Mukaan mahtuu vielä mies sekä ystävät. Tarkoitukseni on lähinnä varastoida itselleni päivien ja tapahtumien kulkua, jotta voin muutaman talven kuluttua lämpimän peiton alla naureskellen muistella koettuja tapahtumia ja mahdollisesti oppia jotain. Olen kuitenkin tyytyväinen mikäli blogille löytyy lukijoita, joille tarinoinnistani voisi olla jopa hyötyä :) 

Tämä päivä alkoi mukavasti vatsansa sekoittaneen koiran kanssa aamulenkillä. Lenkki oli siis mukava, ei se että koiralla oli vatsa syystä tai toisesta sekaisin. Lunta oli tullut yön aikana ja lumisade jatkui aina myöhälle iltapäivään asti. Pentu monien muiden tapaan rakastaa lunta ja sen ilakointia on hauska katsella. Tosin, kaiken riehumisen keskellä A ei aina tajua, että välillä yrittää kiskoa omistajaltaan käsivarsia irti. Noh, oppia ikä kaikki. Vetämiseen olemme puuttuneet ja nätisti hihnan päässä kulkemista opetellaan joka armas ulkoilu kerta. Ja kyllä kait jotain on opittukin? :) Kotia päästiin yhtenä kappaleena kumpainenkin. 

Lumisade jatkui ja päätin lähteä katsomaan miten vanhukseni tallilla jakselee. Niin, yhteiseloa on tämän G -tamman kanssa kertynyt reilut 8 vuotta. Ensimmäiset 4 vuotta hoidin Geetä ja sitten sain hänet omiin nimiini. Entinen omistaja teetti Geellä varsan ja lupasi sitten, että kun varsasta tulee sen ikäinen, että sillä voi alkaa ratsastamaan ja treenailemaan enemmän niin saan vanhuksen itselleni eläkepäiviä viettelemään. Näimpä siinä kävi ja niin täyttyi nuoren hevostytön suurin unelma. Oma hevonen! Eläkkeellä tamma ei ole kyllä ollut vielä päivääkään.

Tallimme on mukavan pieni, 5 hevosen rauhallinen kotipaikka. Saavuin pihaan ja yllätin Geen päiväheinien äärestä. Mukavaa kuitenkin, että tamma sipsutti portille minun sitä huutaessani vaikka heinää olikin vielä jäljellä. Elämän pieniäsuuria iloja. Tamma karsinaan ja kuorein lumisen loimen kuivumaan. Varusteet päälle ja lumisateeseen. 

Suuntasin läheiselle pellolle hetkeksi vain todetakseni turhautuneena, että lumipaakut juuttuivat järjettömän kokoisina kavioihin ja tamma oli taas yhtä kankea kuin rauta. Niin, olettekos te yrittäneet taivuttaa rautakankea? Tuli sekin sitten taas koettua, yhtä turhaa oli meidän meno tänään. Kieltämättä, olen kyllä hieman luistanut tässä loppusyksyn ja alkutalven aikana tuosta kouluvääntämisestä. Ei siis ehkä ihme, että tamma on kankea. Ja onhan hänellä jo ikääkin, vaikkei se muuten kyllä missään näy. Jos vanhus saisi valita askellajin, se olisi ehdotomasti laukka. Ja täysillä tietenkin kiitos. Niin, että ei meillä ole vielä aihetta siirtyä eläkkeelle, katsellaan myöhemmin.

Ratsastusretkeni kesti hurjat 40 minuuttia. Täysin turha reissu, mutta tulipa tehtyä. Ja kyllä, vieläkö kehtaan ihmetellä, jos tamma on kankea, kun ei tämänkään reissun aikana tullut mitään järkevää tehtyä? Noh, ylihuomenna sitten, lupaan. 

Pakko se on tässä vaiheessa myöntää, että hieman vielä ontuu tämä minun kirjoittamiseni. Ehkä se tästä alkaa luistamaan, kun saadaan rapsuteltua ruosteet koneesta ajan kanssa. En ole kirjoittelua harrastanut sitten yläasteelta päästyäni... 

Kello käy ja koira vinkuu... Ilmoitteleepi hän ruoka-ajastaan. Nyt loppu tavaaminen. Yritetään myöhemmin uudelleen. 

Unia!

Ihan eka kerta.

Eka kerta, aina yhtä jännittävää..

Vai voiko blogin aloittaminen olla jännittävää? Ilmeisesti. 

Nyt ulos ihmettelemään pienen tassuttelijan kanssa lunta.

Palataan asiaan ehkä jopa jo illalla.