Huomionhakuisuutta.

Heh, kyllä nuo pienet karvapallot on vaan piruja välillä.
Meidän Lyylihän on mielettömän seurallinen. Jos hän saisi päättää, hänelle pidettäisiin seuraa koko ajan. Leikittäisiin, rapsuteltaisiin, ulkoiltaisiin, syötäisiin jne. Noh, ymmärrettävistä syistä näin ei nyt ihan voida menetellä, joten vähempään huomioon on tyydyttävä. Joopajoo, omistaja rakas, niinhän sinä luulet. Pieni tyty on selvästi alkanut kakkimaan sisälle mielenosoituksellisesti. Heti ulkoilun perään se hakee olohuoneen peilin edestä paikan ja punnertaa siihen pötköt. Ei nyt ihan joka kerta, kyllä se nyt uloskin osaa asioida, mutta tarpeeksi usein kuitenkin. Saimme vanhemmalta koiranomistajalta neuvon, että huomionhakuisuutta hyväksi käyttäen, jättäkää Lyyli sontimisen jälkeen huomiotta.

Noh, pääsimme eilen kaksi kertaa kokeilemaan tätä. Ja kyllä taisi pikkuhaukun mielessä surista. Jonkinverran loukkaantunut ja hämillään hän tietenkin oli. Ja illalla aivan väsynyt. Pienet aivot tehneet hurjasti töitä, kun on joutunut miettimään, että miksei minua huomioida. Jos tämä keino tähän toimii, niin taatusti toimii nopeasti. Muutenkin on hyvä, että Lyyli oppisi viihdyttämään itseään, eikä heti pompi esim sohvaa vasten, kun siihen päätät istahtaa. Miehen kanssa elokuvien katsominen on aika tuskaa, kun koira vinkuu huomiota, hyppii sohvaa vasten ja käy sitten viimein ehkä kakkimassa olohuoneen nurkkaan. Argh. Noh, odotellaan mitä tapahtuu. Tänään hän oli niin reipas ja teki asiansa ulos. Hieno, taitava Lyyli!

G-tätin kanssa touhustimme eilen maastossa. Tamma oli aavistuksen verran reipas maanantain vapaan jälkeen, mutta olin erittäin tyytyväinen taas työskentelyymme. Olimme yhteensä 1,5h reissussa ja koko ajan (alku-ja loppukäyntejä lukuunottamatta) teimme jotain kouluratsastusta muistuttavaa. Väistöjä, siirtymisiä, temponmuutoksia, taivutuksia, peruutuksia, ravia, laukkaa jne. Tamma oikein hikosi! Eikä sitä ole hetkeen tapahtunut (juu, punastun vienosti häpeästä. Taitanut ratsastaja olla aika laiskana). Tallissa loimia päälle ja linimenttiä lihaksiin ja jalkoihin. Aivan kihisin onnesta, kun taas sujui niin hyvin. Pienet on ilot! ehkä.

Lyylistä nyt vielä sen verran, että hän on ehkä maailman suloisin jalkapallonsa kanssa. Ostin edelliselle haukulle pienen jalkapallon, jossa on sellainen naru. Sitä on helppo heittää ja koiran helppo kantaa. Heittelin sitä Lyylille eilen tuossa pihalla ja hän reippaasti haki sen minulle takaisin. Oli hellyyttävän näköistä, kun pieni koira kantaa miltei itseään suurempaa palloa terhakkaana ja erittäin päättäväisenä. Joka kerta hän sen takaisin toi ja siitä ansaitsi sitten pienen makkaran palasen. Aijaijai, kyllä kai sen takia sitten kannattikin tuoda se pallo aina takaisin ;)

Nyt kynsien kimppuun! Hyvää päivän jatkoa.