Loma!

Hei, arvaattekos mitä? Kyllä, tänään alkoi kauan odotettu loma. Voi juku, aamu meni sitten kuin tulisilla hiilillä aina kello 12:50 asti jolloin tämä neiti starttasi töistä ja lupasi olla ajattelematta työasioita 1,5 viikkoon. Toivottavasti näin sitten on.

Suurempia lomasuunnitelmia ei ole. Odotetuinta taitaa olla huominen laskittelureissu! Maanantaina sitten tapaamaan Riikkaa, jolta sitten toivottavasti saan sen kultaisennoutajanpennun josta olen jo piiiiitkään haaveillut. Torstaina parturiin, mmmmm wau! Lopun aikaa heiluttelen varpaita maton reunalla ja teen mitä huvittaa... jos huvittaa.

Tällä kertaa ajattelin nyt nopeasti poiketa tässä osoitteessa ja kertoa, että vanha tamma on ja kukkuu hyvissä voimissaan, kuten ennenkin. Hänen jälkikasvunsa Leija, jota tosissaan kävin muutamia kertoja ratsastelemassa hyvinkin mielenkiintoisissa ja vaihtelevissa tunnelmissa lähtee ilmeisesti nykyisestä olinpaikastaan takaisin "kotiin", eli siis omistajansa luo kotitallille, kotipihaan. Niin, kävin tosissaan juttelemassa Leijan omistajan kanssa ja kerroin mitkä asiat minusta eivät ole kohdillaan. Ei Leija pelkästään niiden takia kotiin lähde, lisäksi ilmeisesti nykyisellä tallilla eivät kaikki asiat suju ihan niin kuin pitäisi ja omistaja haluaa tamman kotiin. Fiksua mielestäni. Minä lopetan tamman liikuttamisen tähän päivään. Katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu, mahdollisesti saan alkaa ratsastaa jotain muuta hevosta tai sitten, mikä olisi ehkä viisainta alan käymään tunneilla. Katsellaan.

Lyyli on ja touhustaa. Ollaan pidetty hauskaa ja "opeteltu" pujottelemaan. Täytin 3 1,5 litran limsapulloa vedellä ja niitä sitten ollaan pujoteltu ja ylitelty. Eipä siitä sen kummemmin mitään taideta oppia, mutta Lyyli tykkää. Nyt voisin kokeilla lisätä niitä kuvia, kun kerran lupasin että niitäkin tulee.

                                            Lyyli 2 kk ikäisenä.

Lyyli 3,5 kk ikäisenä. Tyty näyttää aina siltä kuin olisi juuri herännyt.

Ja tuossa nuo tämän kevään ensimmäiset pajunkissat. Tykkään!

Minäpä lopettelen näihin tunnelmiin ja käyn vielä Lyylin kanssa iltapisuilla. Tulipas kokeiltua tuo kuvien lisäilykin. Katsellaan kuuluillaan piakkoin lisää. Unia.

Vapaapäivä klo 07:00->

Ja näin alkaa kauan odotettu vapaapäivä. Heräsin klo 07:00 koiran kanssa ruokailemaan ja ulos. Phöh, yritin tunnin sen jälkeen väkisin hakea vielä unta, mutta turhaan. Ja minäkun eilen ajattelin, että tänään nukun tooooodella pitkään. Mmmm'm, kaikkea sitä kuvitella voi.

Viikko vierähtänyt töitä tehdessä. Pakkanen esittää taas purevaa puoltansa ja G-täti jäänyt vähemmälle liikunnalle. Kävelytystä maasta käsin ollut paljon. Ei siellä selässä tarkene taaskaan. Jos tänään sitten kehtaisi kiivetä selkään ja pyörähtää kentällä pitkästä aikaa. Kivaa!

Lyyli-neiti on ollut sitten pieni piru. Hän päätti tuossa toissapäivänä, että jos äiskä kokeiltas tässä iltasella sellasta leikkiä, etten mää tuu metrii lähemmäs sua? Joo, olipas hauska leikki... ja kenen mielestä? Voi luojani, että teki mieli tehdä suuria taikoja, kun 25 asteen pakkasessa, hetki sitten suihkusta tulleena, vaaleanpunaiset yöhousut sekä pinkit reinot jalassa, (onneksi) pitkä toppatakki päällä karaat koiran kanssa kilpaa pitkin pihaa tajuten, ettei sillä ole aikomustakaan antaa itseään kiinni. Selvennettäkööt nyt vielä, että en minä sitä kuitenkaan jahdannut, koska niinhän ei saa tehdä. Kaikkea muuta kyllä yritin. Aaargh... Hermostuttiko? No ehkä hieman.
Kun siinä sitten hyväntovin olin pinkonut pitkin pihamaata sain jotenkin kaapattua neitokaisen syliini enkä sitten hetkeen ole niin tomerin askelin painellut sisälle. Voitte kuvitella, että oli hieman kylmä eikä pahemmin naurattanut! Lyyli taisi hykerrellä karvoihinsa, kun äiskän kasvot hohtivat punaisina ja jalat olivat kylmästä lähes siniset ja päässä oli hiuksista muodostuneita jääpuikkoja. Heh heh? Noh, kyllähän tuo nyt näin jälkeenpäin hieman huvittaa.
Kunhan ei toistu. Kyllä se muutaman kerran on sisälle tultaessa hieman kyseenalaistanut, että onko pakko, mutta on kuitenkin tullut.

Kovien pakkastan takia olen parina päivänä iltavuoroon mennessäni kävellyt töihin. Molemmilla kerroilla otin kameran mukaani ja varasin sen verran enemmän aikaa, että pystyisin napsimaan muutamia kuvia. Lauantaina valitsin pidemmän reitin ja olin hyvin pettynyt, kun olin ajatellut, että reitillä sijaitsevilta kahdelta sillalta olisi saanut kivoja kuvia, mutta ympärillä oleva maisema oli niin rumaa, etten siitä ikuistuksia ottanut. Tehtaita, sähköpylväitä, rumia siltoja... ei kiitos. Tämän kaiken korvasi kuitenkin myöhemmin reitin varrelta löytämäni pajunkissat. Oi, kevät! Toki niistä sitten piti saada kuva. Niin sitä rämmittiin polvia myöten lumessa pusikoiden seassa ja sain kuin sainkin muutaman kuvan. Koneelle asti en ole niitä vielä saanut, mutta heti kun ne sinne saan, pamautan tänne muutaman.
Hyvä fiilistely jatkui, kun kävelin vanhan asuinalueeni läpi. Lapsuuden ihanat muistot tulvivat mieleen kirkkaina ja kaipaus takaisin vanhaan rivitaloasuntoomme palasi. Muistan hyvin, kuinka lapsena mielestä kaikki oli niin suurta. Oli suuri leikkikenttä ja parkkipaikka, leveät tiet ja mahtavat pihat. Tilaa juosta ja temmeltää mielinmäärin. Nyt kun katselin samaa pihaa ja leikkikenttää, joka oli lähes muuttumaton, huomasin, että ei se ehkä ollutkaan niin suuri. Tuntui kai se silloin, noin 20 vuotta sitten suurelta, kun itsellä oli pituutta miltei metri vähemmän! Huomasin, että entisen asuntomme pihalla oli vielä se sama vanha punavalkoinen, mustakattoinen leikkimökki, joka oli nähnyt niin monet leikkini ja touhuni. Nostalgiaa.. kertakaikkisesti. Jatkoin muistelurikasta matkaani samoja teitä pitkin, joita tuli lapsena juostua hyvin monet kerrat. Karu arki palasi takaisin, kun näin työpaikan kohoavan edessäni. Ajatukseni olivat kuitenkin täynnä lämpimiä ja kauniita lapsenmuistoja, jotka sisälsivät niin paljon leikkiä ja touhua, itkua ja naurua, kavereita, huoletonta elämää. Näiden muistojen kanssa jaksoin jotenkin puskea läpi työillan. Toivottavasti joskus voin taata omalle lapselleni yhtä onnellisen ja turvallisen lapsuuden, kuin mitä itse sain kokea.

Pian alkavan talvilomani aikana, on pakko mennä käymään siellä uudestaan. Kävelemässä ja kuvailemassa. Oli se sen verran hienoa. Nyt arkipuuhiin ja ruokaa tekemään. Ensi kerralla lupaan laittaa sitten kuvia.

Mietintää.

Hrrrr.... pakkasmittarista roikkuu jääpuikot ja poskipäitä kirpistelee. Kyllä osaa taas olla kylmä! Ulkona oleminen on näillä keleillä lähes laitonta.

Tässä näin eilisen Leijalla ratsastamisen jälkeen laittoi taas mietityttämään, että mikä tässä nyt olisi järkevintä. Hevonen ei yhä edelleenkään tunnu "omalta". Tuo taitaa nyt kyllä olla erittäin väärä sana, mutta jos nyt ilmaisisi asian näin, että jos olisin Leijaa ostamassa, en olisi päässyt karsinaa pidemmälle, kun olisin jo huomannut, etten haluaisi ostaa sitä. Hyvin vähän olen sitä kyllä ratsastanut, emmekä vielä siis ole löytäneet yhteistä nuottia, mutta kyllä sen tietää mistä hevosesta tykkää ja mistä ei. Jotkut hevoset vain tuntuvat heti siltä, että tämä on minun juttuni.
Sellaista tunnetta ei nyt vielä ole päässyt tulemaan ja veikkaisin aika vahvasti, ettei sellaista ole ihan lähiaikoina tulossakaan. Mietin vain, että pitääkö minun välttämättä opetalla tykkäämään hevosesta. Ei välttämättä. Tällä hetkellä en hyödy hevosesta mitään. En opi sen kanssa mitään, enkä nyt tiedä nautinko niin kovasti näistä ratsastuskerroista. Hyvin usein on niin, että ratsastuksen jälkeen on lattea tunne, että joo, tulipas liikuteltua. Kerran olin tyytyväinen työskentelyymme, oikeasti.
Tietysti, haluaisin olla avuksi ja liikutella Leijaa sillöin tällöin, mutta kun hevonen ei ole ratsastettavuudeltaan sellainen, josta minä pidän. Kovin on sekavia tuntemuksia asiasta. Tietysti Leijan ratsastettavuuteen vaikuttaa paljolti se, että hevonen on jostain kipeä. Eikä kipeänä tietenkään voi antaa itsestään kaikkea, mutta jotenkin on vain sellainen olo, että vaikka neiti siitä tervehtyisi, niin ei se siltikään olisi minua miellyttävä. Jo ihan käytöstapojen takia. Kuulemma ryöstänyt taluttaessa tallinomistajalta useasti nyt ja siksi neitiä on kuljetettava ketju suussa. Kamalaa, sanon minä. Viime viikollahan se vetäisi minut polvilleen jäiseen maahan ja lähti oripoikien luo höristen. Kipeää teki keräillä itseään sieltä jään keskeltä ja ontua hevosen perässä pitkin tallipihaa.
Ja onhan sekin törkeää, että ensin kuuntelen mitä klinikalla sanotaan ja sitten päätän, että en ehkä enää halua käydä. Vai kävisinkö vain niitä näitä ratsastelemassa ja unohtaisin ajatukset valmennuksista ja mahdollisuudesta itse oppia jotain? Miten tästäkin asiasta voin tehdä tällaista tähtitiedettä? Noh, onhan minulla aikaa miettiä asiaa. Ei ole tarvis vielä päättää mitään.

G-tätin kanssa olin .. hetkonen.. torstaina kentällä. Oli kyllä niin mukavaa taas, vieläkin hymyilyttää. Muille ehkä jokapäiväinen asia, mutta meille ei.. Pystyin laukkaamaan G-tädin kanssa pitkin ohjin ja hän pärski ja venytteli kaulaansa. Niin rentona ja rauhallisena ei ole tamma ollut kentällä (tai muuallakaan) hetkeen. Tunnin pompottelimme ja sitten jälleen tyytyväisenä talliin. Waaaauuu!

Lyyli jatkaa kasvamista. Aika tasaista ollut nyt, ei mitään huikeita esityksiä tai kommelluksia. Opettelua päivittäin ja eilen käytiin tallilla taas nauttimassa ah-niin-ihanaa-ja-maukasta hevosen lantaa..mmmm, nammm!!  Melassiakin taisi tyttö nauttia siinä sivussa. Sitten kotiin ja "iskää" pussailemaan ;)

Huihui, mahtaisinko uskaltaa oikein hyvin toppautuneena kävelylle G-tädin kanssa. Jospa yrittäisin..
Päivänjatkoja!

Huomionhakuisuutta.

Heh, kyllä nuo pienet karvapallot on vaan piruja välillä.
Meidän Lyylihän on mielettömän seurallinen. Jos hän saisi päättää, hänelle pidettäisiin seuraa koko ajan. Leikittäisiin, rapsuteltaisiin, ulkoiltaisiin, syötäisiin jne. Noh, ymmärrettävistä syistä näin ei nyt ihan voida menetellä, joten vähempään huomioon on tyydyttävä. Joopajoo, omistaja rakas, niinhän sinä luulet. Pieni tyty on selvästi alkanut kakkimaan sisälle mielenosoituksellisesti. Heti ulkoilun perään se hakee olohuoneen peilin edestä paikan ja punnertaa siihen pötköt. Ei nyt ihan joka kerta, kyllä se nyt uloskin osaa asioida, mutta tarpeeksi usein kuitenkin. Saimme vanhemmalta koiranomistajalta neuvon, että huomionhakuisuutta hyväksi käyttäen, jättäkää Lyyli sontimisen jälkeen huomiotta.

Noh, pääsimme eilen kaksi kertaa kokeilemaan tätä. Ja kyllä taisi pikkuhaukun mielessä surista. Jonkinverran loukkaantunut ja hämillään hän tietenkin oli. Ja illalla aivan väsynyt. Pienet aivot tehneet hurjasti töitä, kun on joutunut miettimään, että miksei minua huomioida. Jos tämä keino tähän toimii, niin taatusti toimii nopeasti. Muutenkin on hyvä, että Lyyli oppisi viihdyttämään itseään, eikä heti pompi esim sohvaa vasten, kun siihen päätät istahtaa. Miehen kanssa elokuvien katsominen on aika tuskaa, kun koira vinkuu huomiota, hyppii sohvaa vasten ja käy sitten viimein ehkä kakkimassa olohuoneen nurkkaan. Argh. Noh, odotellaan mitä tapahtuu. Tänään hän oli niin reipas ja teki asiansa ulos. Hieno, taitava Lyyli!

G-tätin kanssa touhustimme eilen maastossa. Tamma oli aavistuksen verran reipas maanantain vapaan jälkeen, mutta olin erittäin tyytyväinen taas työskentelyymme. Olimme yhteensä 1,5h reissussa ja koko ajan (alku-ja loppukäyntejä lukuunottamatta) teimme jotain kouluratsastusta muistuttavaa. Väistöjä, siirtymisiä, temponmuutoksia, taivutuksia, peruutuksia, ravia, laukkaa jne. Tamma oikein hikosi! Eikä sitä ole hetkeen tapahtunut (juu, punastun vienosti häpeästä. Taitanut ratsastaja olla aika laiskana). Tallissa loimia päälle ja linimenttiä lihaksiin ja jalkoihin. Aivan kihisin onnesta, kun taas sujui niin hyvin. Pienet on ilot! ehkä.

Lyylistä nyt vielä sen verran, että hän on ehkä maailman suloisin jalkapallonsa kanssa. Ostin edelliselle haukulle pienen jalkapallon, jossa on sellainen naru. Sitä on helppo heittää ja koiran helppo kantaa. Heittelin sitä Lyylille eilen tuossa pihalla ja hän reippaasti haki sen minulle takaisin. Oli hellyyttävän näköistä, kun pieni koira kantaa miltei itseään suurempaa palloa terhakkaana ja erittäin päättäväisenä. Joka kerta hän sen takaisin toi ja siitä ansaitsi sitten pienen makkaran palasen. Aijaijai, kyllä kai sen takia sitten kannattikin tuoda se pallo aina takaisin ;)

Nyt kynsien kimppuun! Hyvää päivän jatkoa.

G-täti yllättää!

Leija-neiti oli hierojan käsittelyssä sunnuntaina, maanantai oli vapaa ja eilen olin sitten kävelemässä ja oli ehkä maailman turhin ratsastusreissu ikinä. Katselimme 30 minuuttia hyvinkin kyllästyneinä maneesin seiniä. Leija tuntui etenkin edestä hieman tönköltä, oli haluton ja sitä olin kyllä minäkin. Puolen tunnin ihmettelyn jälkeen päätin lopettaa, koska työnteko ei sujunut eikä maistunut. Leijan pitäisi puolen kuun vaiheilla päästä klinikalle. Ihan parasta, jos sieltä saisi sitten tietää, mistä kaikki ongelmat johtuvat. Lauantaina sitten uudestaan katsomaan miltä neiti tuntuu.

G-täti on yllättänyt minut nyt kolme peräkkäistä kertaa. Kahdella ekalla kerralla kuvittelin jo pienen kauhun värittämänä, että nyt se tamma on hoksannut vanhuuden idean (=rauhoittumisen), mutta helpotuksekseni tajusin eilisellä maastoreissulla, että kyllä sitä virtaa vielä piisaa, ei hätää. Lauantaina liinasin kentällä ja yleensä tamma posottaa laukassa häntä tötteröllä ja niin vinossa, että näen vähintään vasemmassa laukassa tamman selän kokonaan. Nyt G  oli kuin rauhallisuuden perikuva. Niin tasaisesti ja rauhassa laukkasi molempiin suuntiin. Jaksoi vielä rauhassa ravata laukan jälkeen. WAU! Olin taas niin ylpeä ja onnellinen G-tädistä. Noora liikuttelikin sitten sunnuntaina ja hyvin oli mennyt. Kentällä taisivat mennä, taivuttelua ja pikku näperrystä.

Maanantaina olin Katin ja Reiskan seurassa kentällä. Reiska (niin, Reiska on G-tädin uusi tarhakaveri. Kimo herra, oikea unelmahevonen. Kaunis kuin mikä, eivätkä liikkeetkään ole pahimmasta päästä. Reiska on ilo silmälle ja huumorintajuakin herralta löytyy) liiteli pitkin kenttää kevein, pitkin askelin, kun taas G-täti tepasteli terhakkaana vähemmän pitkin askelin kaula ei ehkä niin kaarella kuin voisi olla. Mutta, kaula kaarella tai ei, G-täti oli jälleen rauhallinen. Pienet on ilot ehkä minunkin elämässäni, mutta on se hienoa, kun voi kierros toisensa jälkeen laukata rauhassa, kun normaalisti meno on kuin villissä lännessä. Muutenkin tamma oli pitkästä aikaa pehmeämpi ja rennompi. Kentällä olimme vain noin 40 minuuttia, mutta päätimme poistua sieltä vielä, kun kaikki olivat tyytyväisiä. Tiedän, että jos olisin alkanut tammaa siinä vielä vääntämään ja kääntämään, niin se olisi päätynyt kuitenkin hermostumiseen ja hyvän mielen hukkaamiseen. Jälleen palasin talliin onnellisena hevosen omistajana.

Eilen olin sitten maastossa pitkästä aikaa. Oikein metsässä siis. Lähellä tallia, 10 min kävelymatkan päässä menee sellainen mukava tie, metsässä oikein, jossa ravuritkin juoksentelevat. Metsätie on leveä ja yleensä hyväpohjainen, jossa on turvallista päästellä. Tällä kertaa olimme onnekkaita ja saimme vallata amppiksen kahden, eivätkä ravurit olleet sekoittamassa meitä. Tamma oli aivan innoissaan. Ravailin ja laukkailin jonkin verran, eikä mennyt kauaa kun tamma jo hikosi. Pientä innostushikeä taisi olla, koska liikunta ei todellakaan ollut rankkaa. Kaikesta innostuksesta huolimatta tamma oli yllättävän rauhallinen. Ei ollut sellaista ylimääräistä kohkaamista ja touhuamista, kuin yleensä. Tamma antoi hyvin laukat ja ravit alas ja rauhoittui kävelemään nopeasti. Yleensä metsässä emme siis kävele, vaan menemme jotain ihmeellistä tiputanssia, joka on jotain käynnin ja ravin välistä. Sitten kotia kohti pienen kiertotien kautta. Siellä vielä jonkin verran taivuttelua, asettelua ja väistöjä. Loppukäyntien ajaksi tulin alas selästä ja talutin G-tädin takaisin talliin. Jälleen olin onnellinen hevosen omistaja.

Noora lupasi hoitaa tammaa keskiviikkona ja torstaina, jolloin olen itse iltavuorossa. Saan aamupäivät viettää Lyyli -haukun kanssa rauhassa. Tänään olimme tuossa hetki sitten 15min "lenkillä" ja Lyyli osasi hienosti kulkea hihnassa. Ei istuskellut kertaakaan, kuten aikaisemmin. Osasimme myös mennä kahden ihmisen ohi niin, ettei Lyyli rykinyt kertaakaan heitä päin vaan seurasi vierelläni heidän ohi. Voi kun olin ylpeä! Nyt leikkaamme kynnet ja sitten lähdemme taas ulos.

Päivän jatkoja!