Jo nyt on kumma. Olin eilen Leijalla ratsastamassa ja jälleen se tuntui hyvinkin erikoiselta. Ei suostunut taipumaan vasemmalle, etenkään ravissa. Ei taipunut edes kaulasta. Rungosta en saakkaan sitä taivutettua, enkä tiedä saako ketään muukaan. Oikeassa kierroksessa olin aivan varma, että Leija aristeli oikeaa etujalkaa. Vaihtaessani suuntaa vasempaan, en sitten enää tiennytkään missä vika oli. Leija oli hierottavana kaksi viikkoa sitten, jolloin hieroja sanoi hevosen olevan takaa aivan jumissa. Niin, nytkin tilanne oli kutakuinkin samanlainen kuin ennen ensimmäistä hierontaa. Takajalat eivät nousseet, vaan nostattivat kamalan pölypilven maneesissa. Onneksi maneesiin tuli Elina (juuri se ketä Leijaa hieroi), joka ihmetteli kanssani hevosta ja sanoi, että kun katsoo takaapäin, Leijan takapuoli oli aivan toispuoleinen. Liike oli epäsymmetrinen, kuten tuntui olevan koko hevonenkin.
Oivoi, olisi nyt ensiarvoista saada selvitettyä, mistä Leija on kipeä. Siitä kun ei ota selvää. Yhtenä kertana tuntuu, että se arkoo etujalkoja, toisena päivänä on takajalat solmussa, seuraavaksi lavat ovat vinossa.. ei ei ei... Mistäköhän se kipu on alunperin peräisin? Hevonen kun ei ole minun ja olen vain liikutusapuna en oikein tiedä, että miten tässä nyt suhtautuisi. Tytölle, joka Leijaa normaalisti ratsastaa olen aina(no siis lähes aina, joskus täytyy hieman suodattaa) kyllä sanonut mielipiteitäni ja ajatuksiani, mutta kun tuntuu, etteivät ne mene ihan perille asti. Ihme jossittelua ja kääntämistä ja vääntämistä koko asia. Olisin ehkä maailman eniten innoissani, jos Leija pääsisi Pursiaisen käsittelyyn. Noh, katsotaan nyt. Pursiaiselle meno taitaa olla niin kallista, että se joka Leijan hoitojen maksuista vastaa, ei taida olla yhtä innostunut kuin minä. Huomenna Elina hieroo Leijan taas ja mietitään sitten miten jatketaan.
Taidan lopettaa nyt tähän. Kirjoitus tuntuu sammuvan ja alkaa olemaan uni. Jatketaan tästä myöhemmin. Hyvää yötä.
lauantai 29. tammikuuta 2011
maanantai 24. tammikuuta 2011
G-täti sai ratsastajan.
Jee!
Onpas parasta, sain G-tädille mukavan, luotettavan, nuoren, motivoituneen ratsastajan, joka ei kavahda tätin ikää. Noora pärjää hienosti G-tädin kanssa ja tykkää kun saa ratsastaa. Oma poni on jäänyt pieneksi, joten on hänellekin mukava päästä välillä ratsastamaan. Noora on kaikkea sitä mitä haluankin. Ei tarvitse pelätä, että tavarat lähtevät kummallisesti itsekseen kävelemään tai hevonen ontuu hänen jälkeensä. Tunnollinen ja rehti tyttö, joka hoitaa asiat juuri niin kuin pitääkin. Nyt ei itselläni ole enää niin huonoa omaatuntoa, kun olen sitä G-tädin varsaa alkanut ratsastelemaan.
Niin, varsa, eli Leija.. siitä puheenollen. Olin nyt lauantaina ratsastelemassa, ilman satulaa maneesissa. Oli ensimmäinen kerta Leijan kanssa, kun olin oikeasti aikalailla tyytyväinen ratsasteluumme. Paljon taivuttelua, temponmuutoksia, siirtymisiä. Mielestäni Leija pysyi rentona, vaikka vaadeinkin aika-ajoin siltä tarkempaa ja täsmällisempää suoritusta. Ei mitään panikointia vaan rauhallista keskustelua, jos ei heti asiat sujuneet. Vasen suunta takkusi edelleenkin, mutta oli paljon parempi kuin aikaisemmilla kerroilla. Hienoa, katsotaan mitä seuraavaksi saadaan aikaan.
Piti nyt tänään mennä hikoilemaan Leijalla, mutta kipeäksi kun tulin niin en sitten mennyt. Seuraavaksi sitten perjantaina. Tänään ajattelin mennä katsomaan maneesille Siltakorven Sannan valmennusta. Kristiina (tallinomistaja) menee ystävänsä ponilla hyppäämään ja ajattelin mennä kuvailemaan pitkästä aikaa. Tosin, maneesi on niin pieni ja ilma huurustuu niin nopeasti siellä, että tuskin siellä mitään kuvia saa.
Mies kävi Helsingissä kyläilemässä siskonsa luona viikonloppuna ja toi sieltä Lyylille (pikkuhaukku) uuden toppatakin ja uuden kaulapannan (minä surkea, kun menin ja hukkasin edellisen). On sitten niin hienoa, että <3 Kaulapanta on mustaa nahkaa, ja siinä on kahdessä rivissä "timantteja". Hiukan on sit hei hieno ;) Ja toppapuku on ruskea, sellaista kiiltävää kangasta. Lyyli ei vain oikein pidä noista puvuista. Liikkuu pyrähdyksittäin tai makoilee paikoillaan. Noh, oppia ikä kaikki. Nyt niin lämmintä toistaiseksi ollut, että ei sitä ehkä tarvita juuri nyt.
Ollaan koitettu opetella Lyylin kanssa miten käydään hihnalenkeillä. Alkaa jo jotenkuten sujumaan. Hän ei vaan pidä ajatuksesta, että ei pääse kaikkia ihmisiä tapaamaan. Lyyli rakastaa niin suurella sydämellä kaikkia ja kaikkea, eikä voi ymmärtää, miksi hän ei saa tutustua jokaiseen vastaantulijaan. Höh, epäreilu maailma.
Jaahas, nyt kello alkaa olemaan sen verran, että pakko vaihtaa vaatteet ja lähteä katselemaan muiden hikoilua. Yritän tässä nyt ryhdistäyty ja kirjoittaa hieman useammin. Kuulemisiin!
Onpas parasta, sain G-tädille mukavan, luotettavan, nuoren, motivoituneen ratsastajan, joka ei kavahda tätin ikää. Noora pärjää hienosti G-tädin kanssa ja tykkää kun saa ratsastaa. Oma poni on jäänyt pieneksi, joten on hänellekin mukava päästä välillä ratsastamaan. Noora on kaikkea sitä mitä haluankin. Ei tarvitse pelätä, että tavarat lähtevät kummallisesti itsekseen kävelemään tai hevonen ontuu hänen jälkeensä. Tunnollinen ja rehti tyttö, joka hoitaa asiat juuri niin kuin pitääkin. Nyt ei itselläni ole enää niin huonoa omaatuntoa, kun olen sitä G-tädin varsaa alkanut ratsastelemaan.
Niin, varsa, eli Leija.. siitä puheenollen. Olin nyt lauantaina ratsastelemassa, ilman satulaa maneesissa. Oli ensimmäinen kerta Leijan kanssa, kun olin oikeasti aikalailla tyytyväinen ratsasteluumme. Paljon taivuttelua, temponmuutoksia, siirtymisiä. Mielestäni Leija pysyi rentona, vaikka vaadeinkin aika-ajoin siltä tarkempaa ja täsmällisempää suoritusta. Ei mitään panikointia vaan rauhallista keskustelua, jos ei heti asiat sujuneet. Vasen suunta takkusi edelleenkin, mutta oli paljon parempi kuin aikaisemmilla kerroilla. Hienoa, katsotaan mitä seuraavaksi saadaan aikaan.
Piti nyt tänään mennä hikoilemaan Leijalla, mutta kipeäksi kun tulin niin en sitten mennyt. Seuraavaksi sitten perjantaina. Tänään ajattelin mennä katsomaan maneesille Siltakorven Sannan valmennusta. Kristiina (tallinomistaja) menee ystävänsä ponilla hyppäämään ja ajattelin mennä kuvailemaan pitkästä aikaa. Tosin, maneesi on niin pieni ja ilma huurustuu niin nopeasti siellä, että tuskin siellä mitään kuvia saa.
Mies kävi Helsingissä kyläilemässä siskonsa luona viikonloppuna ja toi sieltä Lyylille (pikkuhaukku) uuden toppatakin ja uuden kaulapannan (minä surkea, kun menin ja hukkasin edellisen). On sitten niin hienoa, että <3 Kaulapanta on mustaa nahkaa, ja siinä on kahdessä rivissä "timantteja". Hiukan on sit hei hieno ;) Ja toppapuku on ruskea, sellaista kiiltävää kangasta. Lyyli ei vain oikein pidä noista puvuista. Liikkuu pyrähdyksittäin tai makoilee paikoillaan. Noh, oppia ikä kaikki. Nyt niin lämmintä toistaiseksi ollut, että ei sitä ehkä tarvita juuri nyt.
Ollaan koitettu opetella Lyylin kanssa miten käydään hihnalenkeillä. Alkaa jo jotenkuten sujumaan. Hän ei vaan pidä ajatuksesta, että ei pääse kaikkia ihmisiä tapaamaan. Lyyli rakastaa niin suurella sydämellä kaikkia ja kaikkea, eikä voi ymmärtää, miksi hän ei saa tutustua jokaiseen vastaantulijaan. Höh, epäreilu maailma.
Jaahas, nyt kello alkaa olemaan sen verran, että pakko vaihtaa vaatteet ja lähteä katselemaan muiden hikoilua. Yritän tässä nyt ryhdistäyty ja kirjoittaa hieman useammin. Kuulemisiin!
perjantai 14. tammikuuta 2011
Ihmeiden aika ei ole ohi.
Hyvää iltaa.. täällä taas näppäimistön ja tuolin välissä. Terveisiä G-tädiltä, käytiimpäs tänään oikein pellolla kahlaamassa paksuissa kinoksissa. Ikävä kyllä siellä ei ratsastajaparka kyennyt olemaan kuin puolisen tuntia, kun oli päästä varpaisiin niin jäässä että... hui!
Eipä todellakaan ole ihmeiden aika ohi. Kun tuossa nyt tuli reilu viikko sitten purettua noita tunteita oikein huolella ja olan takaa, niin tämän hirviöratsastusnäytöksen jälkeen kyseisen tamman omistaja pyysi, että jospa alkaisin hevosta liikuttelemaan parisen kertaa viikossa. En siis ehkä ollutkaan niin raju ja ruma siellä selässä, kuin mitä pelkäsin.
Olen nyt kaksi kertaa ollut ratsastelemassa tammalla, ja pikku hiljaa yritetty tutustua toisiimme ja tapoihimme. Hevonen selvästi ihmettelee, kun ei ole tuttu ihminen selässä, mutta eipä nuo kaksi kertaa ole olleet lainkaan niin huonoja kuin olisi voinut olla. Paljon on vain sellaista, jota en saa tamman kanssa tehtyä. Tosin, sitten kun jälkeen päin ihmettelen ääneen näitä asioita, joita en osaa, niin saan kuulla, että niihin on ihan "omat niksinsä". Ihminen ketä tammaa tavallisesti ratsastaa, on opettanut "omien niksiensä" avulla ihan perusjuttuja kuten peruutus sekä laukannosto. Perusavut kiitos! mutta ei.. Noh, nyt en jatka tästä aiheesta tällä kertaa enempää, koska tämä saa vain vereni kiehumaan.
Sen verran on vielä pakko sanoa, että olin hyvin positiivisesti yllättynyt, että minua pyydettiin liikutusavuksi. Mukava päästä ratsastamaan muillakin kuin omalla.
Pikku haukku kotona jatkaa kasvamistaan. Ollaan opeteltu nyt istu ja maahan -käskyt. Hienosti hän ne ymmärtää, mutta toteuttaa käskyt sitten kun hänelle sopii. Välillä kyllä oikein hyvittaa kun pieni maitopurkin kokoinen koira yrittää olla niin maailman suurinta koiraa että! Suloinen otus. Rakastan.
Tiedättekös, nyt on ehkä pakko haudata ajatus siitä, että käytän eläimistä nimen alkukirjainta. Alkaa olemaan noita eläinystäviä sen verran tuossa ympärillä, joten koittakaa pysyä perillä kun alan nyt ihan nimillä puhuttelemaan. (tai eiköhän tuo nimenomaan selvennä näitä kertomuksiani?)
Ei mutta, kellohan olisi jo vaikka mitä. Iltapalaa naamariin, sitten koiralle purtavaa ja sitten ulos. Hyi, tuonne kylmäänkö? Kyllä vain.
Hyvää yötä!
tiistai 4. tammikuuta 2011
"tää on niin hyvä ja valmis"
Joopa joo..
Näin sanotaan 7-vuotiaasta hevosesta. Olen nähnyt useasti(?), kuinka tämä tamma toimii sileällä ja esteillä. Meno on aina ollut sen näköistä, että enpäs nyt tiedä. Estevalmennuksessa ihmiset, minä mukaan lukien, haukkoivat henkeään, kun ratsastaja paineli tiukan kaarteen vastalaukalla, lyhyt lähestyminen ja sarjalle. Pakkohan siinä oli silmät peittää, kun ei uskaltanut katsoa. Hienosti tamma hyppäsi surkeasta lähestymisestä ja järkyttävästä rymylaukasta huolimatta.
Sileällä tamma on näyttänyt tasaiselta, kevyeltä, hieman hitaalta, mutta ihan kivalta. Ei mikään liitokavio, mutta tasaisia suorituksia se on tassutellut menemään.
Luonne on täysi kymppi. Monien epäonnisten tapahtumien jälkeen on mielestäni ihme, että kyseinen tamma luottaa enää ratsastajaansa. Tilanteet ovat johtuneet ihmisten epätietoisuudesta, mahdollisesti myös väliinpitämättömyydestä. Kamalinta on, ettei ihmiset ota opikseen, eivätkä näytä, että tahtoisivat oppia/korjata asioita.
Olen kerran, kylläkin vain kuullut, mutta tullut tietoiseksi siitä, että kun oikeasti taitava ratsastaja (kilpailee ulkomailla, kouluttaa hevosia, työskentelee ulkomailla, valmentaa ratsastajia jne) kapusi kyseisen tamman selkään ja laittoi sen oikeasti töihin, niin tammahan meinasi, että kuulehan painolasti siellä selässä, en tee, en halua, en tykkää, nousen pystyyn ja olen täysi aasi. Silloin kävi selväksi, että kyllä tammalta löytyy omakin mielipide ja hän osaa protestoida. Oman ratsastajansa kanssa tamma käyttäytyy kuitenkin moitteettomasti, eikä kiukuttele.. tähänkin löytyy oikeasti syy..
Mitenkäs kävi, kun minä pääsin käymään tamman selässä 3-vuoden jälkeen. Tämäpä aloitti saman pelin. En liiku eteen kun sitä pyydät, juoksen päin maneesin seiniä, jotta pääsen tilanteista eroon (polvet, onneksi vain hevosen, kolisivat maneesin laitoja päin) ja jos nämä eivät selässä killuvaa ärsyttävää tyyppiä pudota, yritän vielä hypätä pystyyn. Onneksi tamma ei hypännyt kunnolla pystyyn, koska joustoa tammalta ei löydy sitten mistään ja olisimme päätyneet selällemme maneesin nurkkaan makaamaan. Eipä olisi tarvinnut enää miettiä ja kauhistella asioita :D no hehheh, ei ollut hauskaa.
Olen hyvin syvästi järkyttynyt, että hevosen ratsastaja on sitä mieltä, että tamma on nyt niin valmis ja hieno. Kyseessä on 7-vuotias hevonen, joka ei ole päivääkään tehnyt oikeasti töitä. Hevonen hermostui välittömästi, kun lähdin sitä taivuttamaan voltille, koska taipuminen on sille vierasta ja tässä vaiheessa jopa mahdotonta. Hevonen ei kykene kokoamaan ja lyhentämään itseään/askeliaan. Ravissa se ei osaa käyttää koko kehoaan oikein. Erään valmentajan sanoja lainaten, jalat liikkuvat, mutta keho ei tee mitään. Hevonen ei hyväksynyt pohkeitani eteenpäin ajavina apuina eikä taivuttavina. Laukka on täysin raaka. Pitkin askelin pää vinossa se paineli pitkin maneesia. Selästä alas tullessani, totesin hyvälle ystävälleni, että laukka oli aivan yhtä kamala miltä se näytti. En ole mikään superratsastaja, tavallinen puskapiippari, mutta järki kyllä pelaa ja ymmärrän kyllä, koska hevonen on kamala ja ei läpi ratsastettu. Entä mitä on eteen-alas-ratsastus? Jaa'a... sanoi tamma.
Tietääkseni 7-vuotiaalta (vaikka onkin ikäisiään jonkin verran jäljessä) täytyy pystyä vaatimaan perusasiat, kuten taipuminen ja apujen hyväksyminen. Ei sitä nyt tarvitse tiukkaan pakettiin ratsastaa, mutta arvostaisin kovasti, että askeleita pystyisi säätelemään edes jonkin verran ja tuntisin jokaisessa askellajissa, että hevonen on hallinnassani. Hevonen/hevoset tulisi kouluttaa niin, että jokainen pystyy niitä ratsastamaan. Arvostakaa ja tehkää perustyö kunnolla ja loppuun. Ei temppuja, ennen kuin perusasiat ovat hallinnassa.
Henkilökohtaisesti itse, eikä kovin moni muukaan, lähtisi tuolla 100kilon punnuksia kaulallaan kantavalla (on siis etupainoinen) tammalla hyppäämään hallitsemattomassa laukassa minkäänmuotoisia/kokoisia esteitä. Ei ole kyse siitä, etteikö tamma suoriutuisi vaadituista hypyistä/radoista. On vain epäreilua hevoselle, kun meno on kuin villissä lännessä ja keho ei toimi. Kouluratsastukseen panostaminen lisäisi taatusti hevosen käyttöikää sekä myyntiarvoa, jos tulevaisuudessa tulee omistajalle eteen hevosesta luopuminen. Vieläkun ratsastaja on luvannut omistajalle kaikennäköistä huolenpidosta kilpailemiseen asti, niin hän saisi kyllä lunastaa lupauksensa, ettei omistaja joudu pettymään. Tärkeä henkilö hänkin kun minulle on.
Ja kyllä, on tamman ratsastaja tehnyt hyvääkin työtä, sitä ei käy kieltäminen. On vain hyvin tunteita kuohuttavaa seurata tuota touhua vierestä ja vieläkun pääsin itse todistamaan, että kaikki 4 ratsutusvuotta tamman elämässä ollaan liikuttu vain hevosen mukavuusalueella, eikä siltä ole vaadittu oikeastaan mitään. Ratsastan tulisi ymmärtää, että hevonen on jo sen ikäinen ja kokoinen, että siltä voi vaatia. Sitä ei kuulu kohdella enää kuin varsaa. Etenkin kun hänelle on monasti sanottu näistä samoista asioista. Mikä klikkaa kun ei toinen ymmärrä?
Tulipas taas purettua.. Itseäni en voi nostaa jalustalle mitenkään taitavana ratsastajana/hevostietäjänä/parempana ihmisenä, mutta maalaisjärki ja into opetella uutta ja kehittyä kyllä löytyy. Itseänikin ihmetyttää välillä, että miksi jaksaa vaivautua tuohtumaan asioista, jotka eivät minulle kuulu vähimmissäkään määrin, mutta kai se sitten vaikuttaa, kun olen tuon tamman ensimmäisiä askeleita ollut seuraamassa itku silmässä ulkona ja katsonut, kuinka se alkaa opettelemaan elämää emänsä rinnalla. Juossut sen perässä pitkin kotipientareita, tarponut polviin asti lumenpeittämällä pellolla opetellen kärryajoa, totellut pressuihin ja antanut aikaa ja ymmärrystä. En ole se, joka on uurastanut eniten hevosen eteen, mutta olen myös jotakin tehnyt ja tamma on tärkeä myös minulle.
Kiitos kärsivällisyydestä, nyt tunteita tasaamaan oman tamman kanssa.
Näin sanotaan 7-vuotiaasta hevosesta. Olen nähnyt useasti(?), kuinka tämä tamma toimii sileällä ja esteillä. Meno on aina ollut sen näköistä, että enpäs nyt tiedä. Estevalmennuksessa ihmiset, minä mukaan lukien, haukkoivat henkeään, kun ratsastaja paineli tiukan kaarteen vastalaukalla, lyhyt lähestyminen ja sarjalle. Pakkohan siinä oli silmät peittää, kun ei uskaltanut katsoa. Hienosti tamma hyppäsi surkeasta lähestymisestä ja järkyttävästä rymylaukasta huolimatta.
Sileällä tamma on näyttänyt tasaiselta, kevyeltä, hieman hitaalta, mutta ihan kivalta. Ei mikään liitokavio, mutta tasaisia suorituksia se on tassutellut menemään.
Luonne on täysi kymppi. Monien epäonnisten tapahtumien jälkeen on mielestäni ihme, että kyseinen tamma luottaa enää ratsastajaansa. Tilanteet ovat johtuneet ihmisten epätietoisuudesta, mahdollisesti myös väliinpitämättömyydestä. Kamalinta on, ettei ihmiset ota opikseen, eivätkä näytä, että tahtoisivat oppia/korjata asioita.
Olen kerran, kylläkin vain kuullut, mutta tullut tietoiseksi siitä, että kun oikeasti taitava ratsastaja (kilpailee ulkomailla, kouluttaa hevosia, työskentelee ulkomailla, valmentaa ratsastajia jne) kapusi kyseisen tamman selkään ja laittoi sen oikeasti töihin, niin tammahan meinasi, että kuulehan painolasti siellä selässä, en tee, en halua, en tykkää, nousen pystyyn ja olen täysi aasi. Silloin kävi selväksi, että kyllä tammalta löytyy omakin mielipide ja hän osaa protestoida. Oman ratsastajansa kanssa tamma käyttäytyy kuitenkin moitteettomasti, eikä kiukuttele.. tähänkin löytyy oikeasti syy..
Mitenkäs kävi, kun minä pääsin käymään tamman selässä 3-vuoden jälkeen. Tämäpä aloitti saman pelin. En liiku eteen kun sitä pyydät, juoksen päin maneesin seiniä, jotta pääsen tilanteista eroon (polvet, onneksi vain hevosen, kolisivat maneesin laitoja päin) ja jos nämä eivät selässä killuvaa ärsyttävää tyyppiä pudota, yritän vielä hypätä pystyyn. Onneksi tamma ei hypännyt kunnolla pystyyn, koska joustoa tammalta ei löydy sitten mistään ja olisimme päätyneet selällemme maneesin nurkkaan makaamaan. Eipä olisi tarvinnut enää miettiä ja kauhistella asioita :D no hehheh, ei ollut hauskaa.
Olen hyvin syvästi järkyttynyt, että hevosen ratsastaja on sitä mieltä, että tamma on nyt niin valmis ja hieno. Kyseessä on 7-vuotias hevonen, joka ei ole päivääkään tehnyt oikeasti töitä. Hevonen hermostui välittömästi, kun lähdin sitä taivuttamaan voltille, koska taipuminen on sille vierasta ja tässä vaiheessa jopa mahdotonta. Hevonen ei kykene kokoamaan ja lyhentämään itseään/askeliaan. Ravissa se ei osaa käyttää koko kehoaan oikein. Erään valmentajan sanoja lainaten, jalat liikkuvat, mutta keho ei tee mitään. Hevonen ei hyväksynyt pohkeitani eteenpäin ajavina apuina eikä taivuttavina. Laukka on täysin raaka. Pitkin askelin pää vinossa se paineli pitkin maneesia. Selästä alas tullessani, totesin hyvälle ystävälleni, että laukka oli aivan yhtä kamala miltä se näytti. En ole mikään superratsastaja, tavallinen puskapiippari, mutta järki kyllä pelaa ja ymmärrän kyllä, koska hevonen on kamala ja ei läpi ratsastettu. Entä mitä on eteen-alas-ratsastus? Jaa'a... sanoi tamma.
Tietääkseni 7-vuotiaalta (vaikka onkin ikäisiään jonkin verran jäljessä) täytyy pystyä vaatimaan perusasiat, kuten taipuminen ja apujen hyväksyminen. Ei sitä nyt tarvitse tiukkaan pakettiin ratsastaa, mutta arvostaisin kovasti, että askeleita pystyisi säätelemään edes jonkin verran ja tuntisin jokaisessa askellajissa, että hevonen on hallinnassani. Hevonen/hevoset tulisi kouluttaa niin, että jokainen pystyy niitä ratsastamaan. Arvostakaa ja tehkää perustyö kunnolla ja loppuun. Ei temppuja, ennen kuin perusasiat ovat hallinnassa.
Henkilökohtaisesti itse, eikä kovin moni muukaan, lähtisi tuolla 100kilon punnuksia kaulallaan kantavalla (on siis etupainoinen) tammalla hyppäämään hallitsemattomassa laukassa minkäänmuotoisia/kokoisia esteitä. Ei ole kyse siitä, etteikö tamma suoriutuisi vaadituista hypyistä/radoista. On vain epäreilua hevoselle, kun meno on kuin villissä lännessä ja keho ei toimi. Kouluratsastukseen panostaminen lisäisi taatusti hevosen käyttöikää sekä myyntiarvoa, jos tulevaisuudessa tulee omistajalle eteen hevosesta luopuminen. Vieläkun ratsastaja on luvannut omistajalle kaikennäköistä huolenpidosta kilpailemiseen asti, niin hän saisi kyllä lunastaa lupauksensa, ettei omistaja joudu pettymään. Tärkeä henkilö hänkin kun minulle on.
Ja kyllä, on tamman ratsastaja tehnyt hyvääkin työtä, sitä ei käy kieltäminen. On vain hyvin tunteita kuohuttavaa seurata tuota touhua vierestä ja vieläkun pääsin itse todistamaan, että kaikki 4 ratsutusvuotta tamman elämässä ollaan liikuttu vain hevosen mukavuusalueella, eikä siltä ole vaadittu oikeastaan mitään. Ratsastan tulisi ymmärtää, että hevonen on jo sen ikäinen ja kokoinen, että siltä voi vaatia. Sitä ei kuulu kohdella enää kuin varsaa. Etenkin kun hänelle on monasti sanottu näistä samoista asioista. Mikä klikkaa kun ei toinen ymmärrä?
Tulipas taas purettua.. Itseäni en voi nostaa jalustalle mitenkään taitavana ratsastajana/hevostietäjänä/parempana ihmisenä, mutta maalaisjärki ja into opetella uutta ja kehittyä kyllä löytyy. Itseänikin ihmetyttää välillä, että miksi jaksaa vaivautua tuohtumaan asioista, jotka eivät minulle kuulu vähimmissäkään määrin, mutta kai se sitten vaikuttaa, kun olen tuon tamman ensimmäisiä askeleita ollut seuraamassa itku silmässä ulkona ja katsonut, kuinka se alkaa opettelemaan elämää emänsä rinnalla. Juossut sen perässä pitkin kotipientareita, tarponut polviin asti lumenpeittämällä pellolla opetellen kärryajoa, totellut pressuihin ja antanut aikaa ja ymmärrystä. En ole se, joka on uurastanut eniten hevosen eteen, mutta olen myös jotakin tehnyt ja tamma on tärkeä myös minulle.
Kiitos kärsivällisyydestä, nyt tunteita tasaamaan oman tamman kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)